Rakas ranskalainen lehmä, kiitän sinua terveestä peilistä!

Parikymppisenä matkustin Italialaisen poikaystävän kyydissä Napolista Pariisiin Fiat Unolla Eros Ramazzottia kuunnellen. Matkan helmi ei ollut kuitenkaan Napoli, Pariisi, road trip, eikä edes Eros Ramazzotti.

Matkan helmi oli Ranskan maaseudulla käyskennellyt lehmä, joka opetti minulle jotain suurta siihen elämänvaiheeseen.

Ajoimme halki kauniin, vehreän ranskalaisen maaseudun. Pellolla oli lehmiä syömässä niityllä, jonka keskellä kasvoi kaunis puu. Maisema oli kuin kuvakirjan aukeama. Aina tilannetta muistellessani automme liikkuu kuvakirjan keskitaitosta pitkin kuin hidastetussa filmissä. Alkaa hiljalleen sataa vettä. Lehmät lähtevät hitaasti, mutta määrätietoisesti vaeltamaan kukin omaan tahtiinsa kohti kaunista puuta. Ne menevät puun alle sateen suojaan. Minä pillahdan liikutuksesta itkuun. Näin meillä erityisherkillä on tapana.

Pillahdin itkuun, koska tunsin, että tässä on jotain merkityksellistä oman elämäni kannalta. Ja niin asia oli.

Olin ollut kiltti ja alistuva nuori nainen. Liian kiltti. Tietysti olin paljon muutakin, kuten äärettömän nokkela, hirveän herkkä ja herttainen, elämyshakuinen ja helposti rakastettava, mutta jälkikäteen mietittynä pystyn tunnistamaan nuoresta itsestäni pitkän rivin erilaisia tunnelukkoja, joita toinen ihminen ei minussa varmastikaan huomannut. Silloin en itsekään tiennyt niistä mitään, olin vasta ylioppilas, keskeyttänyt ensimmäisen vuoden jälkeen matematiikan opinnot yliopistossa, työskennellyt grillillä ja marketin leipätiskillä, liittynyt ylioppilasteatteriin ja siinä välissä lukenut hyllymetrillisen kirjastosta kannettua psykologiaa omasta mielenkiinnosta -ja omaan tarpeeseen.

Ajatus jyskytti päässäni: ”Minä jäisin seisomaan sateeseen, jos olisin yksi noista lehmistä. Minulla ei olisi ”oikeutta” hakeutua suojaan sateelta. Teeskentelisin, ettei haittaa.”

Olin järkyttynyt oivalluksestani ja liikuttunut siitä, ettei yksikään lehmistä jäänyt laitumelle teeskentelemään, vaan pelasti kauniin nahkansa kastumiselta. Koska he olivat sen arvoisia! Miksi minä en sitten ollut? Syitä on monia, mutta selkein niistä liittyy lapsuuden tilanteeseen, jossa isompi poika alkoi paljain nyrkein ”nyrkkeillä” kohti kasvojani. Minulla oli nyrkkeilyhanskat käsissä, ja nostin ne kasvojeni suojaksi. Poika suuttui. ”Siis rupeetsä puolustaa ittees vai? No tästä saat!” Ja löi minua oikeasti naamaan, en muista montako kertaa, mutta sen pelon, kauhun ja lamaantumisen muistan. Minulle tuttu aikuinen ei puuttunut tilanteeseen, vaikka oli samassa huoneessa. Tuo yksittäinen tapahtuma vahingoitti pysyvästi kykyäni puolustautua, kunnes käsittelin asian terapian keinoin, ja purin tunnelukon.

Koetko Sinä arvottomuutta? Onko Sinun on vaikea suoda itsellesi hyviä asioita, joita helposti suot kyllä muille? Syytätkö itseäsi asioista, joista et syyttäisi esimerkiksi ystävääsi? Pidätkö itseäsi huonona tai jollain tavalla vääränlaisena, ehkä sellaisena, joka ei ansaitsekaan hyvää kohtelua? Voin auttaa Sinua. Varaa aika, niin tutustutaan tilanteeseesi ja ryhdytään ratkaisemaan sitä.

Olet lämpimästi tervetullut.
Ota rohkeasti yhteyttä.
– Terhi-

Varaa aikasi nettiajanvarauksesta tai ota yhteyttä puh. 0407778827, terhi@taikaportti.fi. Voit vapaasti ottaa yhteyttä kysyäksesi lisää palveluistani.